Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi, noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa elää yksin ja poimia kukkia.
Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.
Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.
Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan, vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti: »Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti. Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa… Kuinka kauan siitä olikaan!…
Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina, muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.
Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.
Judith.
Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole sellainen mies, jolla on ystäviä.
Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista, raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin, oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys. Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith, halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.
Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli, sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.