Nyt olen taaskin päässyt järkiini.
Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen (hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten. En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan, ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta, lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.
Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena. Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla… Mutta kas niin! Nämä ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea, vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle. Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun — sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta en tiedä mitään kaikesta siitä… enkä tahdo tietää…
Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä, eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä, rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja lähetän sen sinulle:
Muistatko majataloa, Miranda, muistatko majataloa?
ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein, melkein muistat… Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä, joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen, munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona, ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia takaa yksinäisillä kujilla. Siis ei enää koskaan, Miranda, ei enää koskaan…
Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja, sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit, tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin? Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin, kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin, sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.
Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia, unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja kuollakseni siihen… Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!
J.F.
2