Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti, nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään — vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta; häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.
Seuraavana päivänä hän kykenisi kirjoittamaan Martinin äidille.
3
Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi kyyneliä Martinin vuoksi.
Kuivattuaan silmänsä hän kirjoitti Julianille:
Hyvä Ystävä.
Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn, sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.
Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista — ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa. Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.
Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat jälkeeni.
Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan? Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.