Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin kipeästi.
Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.
Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi. Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.
Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.
Ilmoita päivä! Minä tulen.
Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se aina ennenkin oli.
Judith.
6
Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä. Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty nähtävästi huiman hätäisesti.
* * * * *