Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä? Sinä tiedät, tiedät, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään noin kello neljä. Älä odota minua kello viiden jälkeen! Tulen sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä, jos haluat. Minä en halua. Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian, liian, suloista olla taaskin seurassasi.

Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja. Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli Julianin. Judith luki:

Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen» yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se! Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto, draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.

Tshehow? Turgenjew?

J.F.

Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.

Rakas Julian.

Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje. Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi, mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni, että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä, en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten ikinä voisi rakastaa Peteriä — vihasin häntä aluksi — minulla lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata, vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin, miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä. Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän. Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille, että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs. Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella, että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille, jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä. Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi, ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään. Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit, etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua, sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle, ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua. Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen! Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla. Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka! Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua, että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka! Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään, mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme erinomaisia lapsia.