»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.
»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»
»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»
Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.
Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.
Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan tullessaan. Judith mietti:
»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä käännyn, on hän edessäni.»
Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta; jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien ihmisten varjomaisia kuvia.
Kello löi neljä.
Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän, ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä ajatellessaan.