Rosekin olisi pian poissa.
Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli sysännyt hänet luotansa iäksi.
Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.
* * * * *
Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia, torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa likaisilta ja koulupoikamaisilta.
Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä, kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa kyselijöille?
Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden nuorten miestensä kuolemasta.
Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten, tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille, jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa jälkeen.
Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston stipendi… Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä, kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan turvaan.
Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon vierähtävän sydämeltään.