»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»
»Hyvästi!»
Judith oli jälleen yksin.
Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle, joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa ulko-ilmassa.
Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku häntä odottamassa.
Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä, kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi ylöspäin seuraavilla portailla.
Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle. Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.
Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.
Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä sädekimppuna.
Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman, hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.