Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.
Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.
Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet ja seisahtui, hymyillen ujosti.
»Hei vain, Judith!»
»Hei vain!»
Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen, tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta hänen hymynsä oli rauhoittava.
»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.
»En. Ainoastaan päiväksi… tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»
»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»
»Oikein hyvin.»