»Mitä?»
»Nuori herra Charlie on kaatunut… Niin, neiti. Saimme siitä tiedon Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi, kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!…» Vanhus purskahti herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan. Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa… kaikkien lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli… Niin, neiti, niin, neiti Judith…»
Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan, koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja laahusti pois kadoten pimentoihin.
* * * * *
Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se — kestää se!»
Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.
Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää… Hän ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen kuolemastaan.
Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen kuolemastaan puhuttiin.
»Charlie, rakas, jospa vain olisit tietänyt, kuinka sinua rakastin!»
»Tiedän sen nyt. Pidän sinua aina silmällä.»