Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.
Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä, lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.
»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia, hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»
»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen etusormen näppäiltäviksi, Martin.»
»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?» veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.
»Missä Roddy on?»
»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»
»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.
Kuului ähkäisy.
»Mariella, minkä tähden —»