»Judith, tule mukaani!»
»Tulen.»
Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.
Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.
»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»
Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.
* * * * *
Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi; tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan väikkyneet tyhjyydessä… He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko todellisuus mitään muuta kuin unta.
2
Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän hämmentymisen ilmeensä.