Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän sydämensalaisuuksiaan.
Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.
Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»… Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut — jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja tarkkaillut äänettömänä etäältä.
»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»
Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten enää olisi ihmeellinen.
Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi, joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.
»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.
Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi…
Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko yön…
Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut: