»Entä onko Peterkin osana unessa?» kysyi hän hiljaa.
»Kyllä. Eikö hän ole?»
Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota
kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata.
Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen
Charlien lasta.
»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi! Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä… Minulla ei ole edes kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»
»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»
»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän, siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»
Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä ilmaisisi.
»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat, vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?
Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi hiljaa:
»Peter soittaa.»