Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.
»Onko hän soitannollinen?»
Julian nyökkäsi.
»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut havaitsevinani kaikki sen oireet.»
Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä aatoksissaan.
»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo menetellä häneen nähden?»
»Mariellako?»
»Niin.»
»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa soittokoneita?»
»Kuinka onneton pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö sitä oivalla?»