»Minun täytyy lähteä.»
»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne vaativat, ne vaativat ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»
»Julian-poloinen!»
Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton myötätunto oli lohduttanut häntä.
»Et saa lähteä, Judith; sinun pitää jäädä illalliselle.»
»En voi. Mitä Mariella sanoo?»
»Mariella ei sano mitään. Ajatteleeko hän, se on toinen kysymys — tai jopa tunteekin. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se vain pysähtyneestä kehityksestä?»
»Ei; sitä en usko.»
»Etkö?»
Judith hymyili itsekseen; hänen päähänsä pälkähti mielijohde.