»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa — suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»
»Pidätkö siitä?»
»Älyllisesti», vastasi mies, »jumaloin sitä. Se on niin taidokas.»
Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian raukeat joutuakseen kuohuksiin.»
Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään väsyneesti.
»Julian — toivoisin, ettet olisi — toivoisin sinun voivan —»
Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.
»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta. Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat hieman käreät.
»Oi, sinä et ikävystytä, et totisesti! Mutta — älä ole noin surkea.»
Hetkisen kestäneen painostavan äänettömyyden jälkeen Judith sanoi: