Hän kääntyi ikkunasta katsomaan Judithia hymyillen.
»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset, keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko muuten samaa mieltä kanssani?»
»En. Oletko sinä tosissasi sitä mieltä?»
Julian naurahti ja kohautti olkapäitänsä.
»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän keskeytti puheensa.
»Mitä?»
»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui. »Vaikkakin tietäisin sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä tuntuisi.»
»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»
Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan. Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas mies.
Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.