»Mitä toivot niille, joita rakastat? Elämääkö?»
»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt olemuksensa pohjia myöten.
»En — hyvä Jumala, en!»
»Mitäs sitten?»
»Tiedottomuutta. Taivaallista, taivaallista raukeamista olemattomuuteen.»
»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa sointu.
»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi kuolla.»
Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin hän sopersi:
»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava ilveily.»
»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He eivät ajattele. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä, elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan. Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!… Kuten lienet arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään. Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista minua. Käsität siis —»