Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti sitä sitten pianolla.
»Sen taisin itse sepittää… Se on aika hauska pikku sävel. Kenties käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»
»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä; niin erikoinen taipumus.»
Juhan katsahti häneen, tullen äkkiä tarkkaavaiseksi.
»Kuinka vanha olet, Judith?»
»Seitsemäntoista, lähes kahdeksantoista.»
Julian tarkasti häntä.
»Sinun pitää järjestää hiuksesi nutturalle.»
»Niinkö?»
»Niin, koska sitten olet kaunis.»