»En…»
Judith käänsi kasvonsa poispäin hänestä ja punastui. Hiljaa nauraen Roddy nosti hänet ilmaan ja alkoi pyöriä pyörimistään. Alkoi syvempi uni. Huone oli sekava, lentävä, vajoava; vain Roddyn tummanpunainen kaulanauha ja hänen poskensa ja leukansa juova sen yläpuolella olivat todelliset.
Judith nauroi ja huohotti, takertuen kiinni häneen.
»Pyörryttääkö?»
»Kyllä. Ei. En tiedä.»
Roddy seisahtui ja katsoi häneen huvitettuna.
»Oi, minua pyörryttää.»
Judith ojensi kätensä umpimähkään, ja Roddy tarttui siihen, tukien häntä.
»Tule kuistille selviämään!» kehoitti hän.
Kevätilta tervehti heitä viileällä tuoksulla. Roddyn silmät olivat niin kirkkaat, että Judith näki niiden loistavan hauskuutta uhkuvina himmeässä valaistuksessa.