»Mitä sinä katselet, Roddy?»
»Sinua.»
»Näen silmäsi. Erotatko sinä minun silmäni?»
Roddy taivutti päänsä hänen päänsä puoleen.
»Kyllä. Tietysti. Ne muistuttavat tähtiä. Viehättävät, tummat silmät.»
»Ovatko ne?… Roddy lausumassa kohteliaisuuksia — kuinka hullunkurista! Roddy, muistan sinut. Muistatko sinä itseäsi lapsuusajaltamme?»
»En paljoa. En milloinkaan muista entisyyttä. Otaksuttavasti en ole kylliksi kiinnostunut — tai kylliksi kiinnostava.»
Judith tunsi jonkin pidättävän itseään eikä rohjennut lausua ääneen kysymystä: »Mitä muistat minusta?» joka olisi avannut lapsuusaikaisten muistelojen lämpöiset pikku polut. Roddya ei lainkaan haluttanut muistella kiinnostamattomia olentoja, itseään ja pientä Judith-tyttöä; se mitätön suhde oli häipynyt heti katkettuaan. Judithin tuli käsittää, etteivät Roddyn nykyisyyttä sotkeneet pitkät, menneisyyden kudoksesta laahautuvat langat.
Judith tuijotti pimeään puutarhaan, koettaen keksiä jotakin sopivaa puheenaihetta.
»Milloin lähdet takaisin Pariisiin, Roddy?»