»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä lähdin täältä?»
»Olen aina siitä saakka.»
»No niin, kun nyt olen taaskin täällä, tanssimme paljon, eikö niin?»
»Oi, kyllä. Mutta sinä katoat taaskin pian; tiedän, että katoat.»
»En vielä. Enkä kauaksi aikaa.»
Judith olisi saattanut huutaa; Roddy oli niin lohdullinen.
Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy tapasi hänet äänettömänä.
»Penny ajatuksistasi, Judith.»
»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin kuin luonnostaan käyttäytyisi —»
»Niin minustakin», vakuutti Roddy juhlallisesti.