Minä menen toiseen huoneesen. Siellä on kaikki vaatteet hujan hajan, muutamat repaleina jo. Juhana oli oikeassa: turkit olivat ihan hupihulluina. Raivoisa koira oli niitä purrut ja tartuttanut tautinsa niihin. Omin silmin minä nyt näin, kuinka ne paraillaan armottomasti pelmuuttivat ja raastelivat minun hienoa hovipukuani.
Pistolit ja kepit piti ottaa avuksi, ennenkuin turkit saatiin asemilleen.
KOLMAS LUKU
Koirista ja hevosista
1. Uskollinen koira
En rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä kaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa, vaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja aseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin erinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka ovat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä unohda.
Toinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas eläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua kadehtimaan. Päivä tai yö — se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen aikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja usein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.
Moniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä metsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä tiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla satakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä tulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan, mutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin takaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta. Läheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.
Astuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin valitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni, luutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä erään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää: metsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään ja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä. Pitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset ylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.
Yksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti, hänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa. Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat olivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut loukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa hädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.