Merkillistä minun elämässäni, ihan kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua, oli se, että kauheimmat ja hurjimmat pedot sattuivat tielleni juuri silloin kuin kaikkein vähimmin kykenin niitä vastustamaan. Ne näyttivät oikein vainuamalla vainuavan minun voimattomuuteni hetkiä.
Niinpä olin kerrankin kovalla pakkasella juuri kiertänyt piikiven irti hanasta, teroittaakseni sitä puukollani hiukan, kun samassa kauhean suuri karhu hyökkäsi minua kohti. Nyt ei muu neuvoksi kuin ylös puuhun aika kyytiä kiveä teroittamaan. Mutta pahaksi onneksi, putosi minulta tuossa kiireessä puukko maahan, ja nyt ei ollut minulla muuta sen terävämpää asetta kuin kynnet. Mutta menepäs niillä piitä piirtelemään! Karhu nousi takajaloilleen puun juurella, ja minä odotin vaan joka hetki, milloin sitä ollaan karhun kidassa.
Olisin tosin voinut, niinkuin kerran ennen, iskeä sankkiin tulta silmästänikin, mutta silmä oli siitä pitäin yhä vieläkin niin hellä, ett'ei tuon tempun uudistaminen kovinkaan houkuttelevaa ollut. Epätoivoisena katselin puukkoani puun juurella tuolla, mutta eihän se epätoivo sitä sieltä puuhun nostanut. Johtuipa mieleeni vihdoin sukkela ajatus: ottaa pakkanen palvelukseeni. Ja pakkanen silloin olikin oikein paukkuva, niin kova, että sylki jäätyi, ennenkuin maahan putosi. Minä sylkemään, minkä ennätän, eikä aikaakaan, niin sain lujan jäisen sauvan, jonka alapää heti jäätyi puukonpäähän kiinni. Varovasti nostin sitten puukon puuhun ja teroitin piikiven. Tuskin olin sen työn suorittanut, niin jo alkaa karhukin kiivetä puunrunkoa ylös, mutta minä annoin sille tervetuliaisiksi niin lämpimän laukauksen, että kiipeämättä siltä sen koommin jäi.
10. Susi tuppeen
Kerran taas hyökkäsi hurja susi niin äkisti minun kimppuuni, että parahiksi ennätin työntää nyrkkini sen avonaiseen kitaan ja varmemmaksi vakuudeksi työnsin sen yhä syvemmälle, ihan olkapäätä myöten.
Entäs nyt? Tila ei ollut kovinkaan hauska: nokatuksin tuossa suden kanssa! Ja uskokaa minua: ei ne silmäykset ylen ystävällisiä olleet, joita siinä vaihdettiin. Vedäpäs vaan kätesi pois, — niin ne puhuivat, nuo suden kiiluvat silmäykset, — niin heti olen kulkussasi kiinni. Silloin minä tartuin hukan suoliin kiinni, kiskaisin ne irti ja käänsin pedon nurin kuin rukkasen elikkä, niinkuin sanotaan, vedin tuppeen. Sinne sen sitten jätin maalle maan hyväksi.
11. Hullut turkit
Edellä mainittua onnistunutta temppua ei sopinut käyttää silloin kuin hullu koira kerran tuli minua vastaan kadulla Pietarin kaupungissa.
Silloin ei auttanut muu kuin saada jalat allensa kiiruimman kaupassa. Päästäkseni joutuisammin pakoon, heitin turkit yltäni ja olin pian huoneessani, lukkojen ja salpain takana. Kaikki ihmiset kun olivat juosseet kadulta tiehensä eikä kukaan uskaltanut nenäänsäkään pistää ulos tuntikausiin, niin toivoin saavani turkkini takaisin. Turkit olivat juuri sen samaisen naalin nahkaa, jonka kerran niin loistavalla tavalla olin saaliikseni saanut. En olisi millään ehdoin raskinnut luopua niistä. Illemmällä lähetin palvelijani etsimään turkkeja, jotka hän löysikin neuvomastani paikasta. Ne pantiin sitten muitten pukujeni joukkoon vaatesäiliöön.
Seuraavana aamuna minä heräsin kauheaan meluun ja meteliin talossani. Samassa syöksee Juhana huoneesen, huutaen täyttä kulkkua: — Hyväinen aika, paroni! Mikä lie turkeille tullut, mutta ihan ne on hullut!