Metsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua kukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen tähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.
Virkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja viipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa, mutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat luulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo, mutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi metsäkanoja seisomassa!
Ratsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen koirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää sitten jättänyt. "Diana!" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut pyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta lintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei jaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen selkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli. Syötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä pulska ja pirteä kuin ennenkin.
Tämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin selityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt arvoituksena ikäni kaiken.
2. Ihmeellinen jänis
Olin kaksi päivää yhtä mittaa seurannut samaa jänistä. Myötäänsä se kiiti koiran edessä ohitseni, mutta aina vaan niin suunnatonta vauhtia, ett'en koskaan ennättänyt ampua. Taikoja minä en todellakaan usko, siksi paljon olen sentään maailmassa liikkunut ja siksi monta kummallista seikkaa nähnyt, mutta tämä merkillinen jänis, minä myönnän sen, sai minut ihan ymmälle. Vihdoin viimeinkin se tuli niin lähelle minua, että olisin melkein ylettänyt siihen pyssynpiipulla. Se kaatui ja — mitä minä näen?
Jäniksellä oli neljä jalkaa mahan alla ja toiset neljä seljässä. Kun alaparit olivat väsyneet, kiepsahti se seljälleen ja jatkoi matkaa terveillä ja levänneillä jaloilla. En ole mointa jänistä milloinkaan nähnyt, mutta ei sitä mikään muu koira olisi koskaan saanutkaan kiinni kuin Diana.
3. Erinomainen lisäys
En yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan. Ei ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen oli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen varsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen juoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun palveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille, jotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.
Kerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen, mutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista nalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta niin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään. Menin ääntä kohti, ja — ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.