Se onnistuikin. Vihollinen piti ensin puoliaan, kunnes tarkk'ampujani olivat saaneet sen sivuilta päin epäjärjestykseen. Silloin hajoitimme vihollisen joukon kokonaan, hakkasimme maahan väkeä kuin heinää ja ajoimme loput takaisin linnaan. Eikä siinä kyllä. Vihollinen oli niin säikähtynyt, että riensi yhtä menoa vastaisen portin kautta ulos koko linnasta. Se oli enemmän kuin olimme osanneet toivoakaan.
Liettualainen ratsuni kun nelisti niin kiivaasti, niin jouduin minä etummaiseksi vihollisen kintereille. Huomatessani heidän sitten pakenevan toisesta portista ulos, katsoin parhaaksi pysähtyä torille ja puhalluttaa siellä väkeni kokoon. Mutta ihmeekseni ei näkynyt yhtään torvensoittajaa eikä ainoatakaan husaaria saapuvilla.
Eivät ne ainakaan kaukana ole, ja vähän ajan perästä kyllä joutuvat tänne, arvelin minä ja ratsastin kaivolle keskelle toria hevostani juottamaan. Se joi käsittämättömän ahnaasti suunnattomat määrät eikä näkynyt ikään tarpeeksensa saavan. Tuo oli varsin kummallista, mutta kun katsahdin taaksepäin, nähdäkseni eikö väkeäni jo ala kuulua, — arvatkaas mitä näin? Ratsustani oli koko takaosa poissa, ristiä ja lanteita myöten kuin poikki leikattu. Vesi vuoti takaa päin pois sitä mukaa kuin sitä pään puolelta tuli lisää; sisässä ei kestänyt tippaakaan.
Mitenkä tämä oli tapahtunut, sitä en pystynyt selittämään, kunnes yksi husaareistani karauttaa täyttä laukkaa luokseni, onnittelee minua ensin aivan ylenpalttisesti ja kertoo sitten seuraavaa. Juuri kuin minä olin keskellä pakenevia kiitämässä linnan portista sisään, oli suojaristikko pudonnut alas ja leikannut ratsustani peräosan irti. Tämä takapää oli ensin alussa jäänyt vihollisten puolelle ja matkaansaanut kauheata hävitystä heidän joukossansa. Kun ei se kumminkaan päässyt linnaan, oli se mennyt läheiselle niitylle, ja sieltä minä epäilemättä löydän sen jälleen. Minä käänsin ratsuni, ja se kiidätti minut täyttä laukkaa silmänräpäyksessä niitylle. Ja siellä minä suureksi ilokseni näin hevoseni peräpuoliskon hyppimässä ja keikkumassa mitä kummallisimmalla tavalla.
Huomattuani, että hevoseni kumpaisessakin puoliskossa on vielä ilmeisesti elinvoimaa, lähetin noutamaan rykmentin eläinlääkäriä. Hän saapui heti, liitti puoliskot yhteen ja kiinnitti ne tuoreilla laakerin taimilla, joita kasvoi ylt'ympärillä. Haava parani onnellisesti umpeen. Mutta samalla tapahtui jotain, mikä ei olisi ollut mahdollista millekään muulle kuin tälle harvinaiselle ratsulle. Laakerintaimet juurtuivat sen ruumiisen, kasvoivat ja ylenivät, niin että vihdoin muodostui ylitseni lehtimaja, jonka suojassa minä sittemmin tein monta sankarityötä.
En saata sentään olla mainitsematta erästä pientä hankaluutta, joka oli seurauksena äskeisestä loistavasta kahakasta. Olin niin urheasti, niin kauan ja niin vimmatusti peitonnut vihollisiani, että käsivarsi vielä kauan jälkeenkin päin teki samaa liikettä, vaikka vihollinen oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistäkin. Siltä varalta, ett'ei tuo yhtämittainen huitominen omaakin väkeä vahingoittaisi, täytyi minun kahdeksan vuorokautta kantaa käsivarttani siteessä, niinkuin olisi ollut sijoiltaan pois.
2. Oudolla ratsulla
Ken kerran uskaltaa nousta sellaisen ratsun selkään kuin minun liettualainen orhini oli, hänen uskoo pystyneen erääsen toiseenkin toimeen, joka ensi hetkessä tuntuu ihan mahdottomalta.
Olimme piirittämässä erästä turkkilaista kaupunkia, en muista enää, minkä nimistä. Sotamarsalkan olisi ollut peräti tärkeä saada tietää, mitä tuossa linnoitetussa kaupungissa on tekeillä, mutta sinne ei ollut ajattelemistakaan, siinä kun olisi täytynyt kulkea etuvahtien ohi ja monien vartijalinjain ja vallituksien halki. Ei uskaltanut kukaan lähteä vakoojaksi. Kenties liiankin paljon luottaen rohkeuteeni ja ylenpalttisen palvelus-innon valtaamana, minä silloin asetuin erään suuren tykin ääreen, ja samassa silmänräpäyksessä kuin se laukesi, samassa minä hyppäsin luodin päälle, päästäkseni sillä tapaa kaupunkiin.
Mutta puolitiessä iski minuun uusi ajatus. Niin, — arvelin minä, — kaupunkiin tästä kyllä päästään, entäs takaisin? Mitenkä sinun käy, sinne tultuasi? Sinut tuomitaan vakoojana ja hirtetään ensimmäiseen puuhun. Ei sellainen loppu sovi Münchhausenin suvun jäsenelle.