Kaikeksiko onneksi?
Niin juuri, kaikeksi onneksi, sillä, kaikella kunnioituksella puhuen, katsikka oli hirmuinen tyranni ja kaikki hänen alamaisensa onnettomimpia ihmisiä maailmassa, yksin suosikitkin. Hänen aitoissaan homehtuivat ja märkänivät suunnattomat määrät viljaa ja muuta muonaa, mutta kansa, jota hän oli armottomasti nylkenyt, oli sanan täydessä merkityksessä nääntymäisillään nälkään.
Hänen saari-valtakuntaansa ei vihollinen koskaan uhannut, mutta sittenkin hän pisti sotaväkeen kaikki nuoret miehet, tehdäkseen heistä muka sankareita, ja tuon tuostakin hän sitten möi koko sankarikokoelmansa enimmän tarjoavalle naapurille, siten kasaten miljoonia simpukankuori-rahoja entisten miljoonain lisäksi.
Kiitokseksi siitä suuresta palveluksesta, minkä nuo nauriinpoimijat olivat isänmaalle tehneet, korotti kansa heidät valta-istuimelle. Tosin oli tämä kunnioitettava pariskunta ylä-ilmoissa lennellessään tullut katsoneeksi aurinkoa kasvoihin niin läheltä, että heiltä oli hieman himmennyt sekä silmäin valo että järjenkin valo, mutta he hallitsivat kumminkin niin hyvin, ett'ei kukaan, nauriita liistiessään, jättänyt sanomatta: "Eläkööt meidän katsikat!"
Kun sitten meidän laiva, joka myrskyssä oli saanut melkoisia vammoja, oli miten kuten korjattu, sanoimme me jäähyväiset uusille hallitsijoille, nostimme purjeet ja saavuimme kuuden viikon kuluttua Ceyloniin.
2. Hirmu siellä, kauhu täällä
Oltuani pari viikkoa Ceylonissa, sain kuvernöörin pojalta kutsut metsästysretkelle. Minä läksin ilomielin. Uusi ystäväni oli kookas ja väkevä mies ja senpuoleiseen helteesen tottunut; minua sitä vastoin alkoi jo ennen pitkää väsyttää, ja salolla jäin hänestä pian kappaleen matkaa jäljelle.
Olin juuri istahtanut lepäämään erään virran rannalle, kun äkkiä kuulin kovaa räiskettä takanani. Minä käännyin katsomaan ja olin kauhusta kangistua: hirmuisen suuri jalopeura astuu juuri minua kohti. Sen kiljunnasta minä ymmärsin, että pedolla on vakaa aikomus pistää minut murkinoiksi poskeensa, minulta lainkaan lupaa kysymättä. Pyssyni oli ladattu jäniksenhauleilla. Siinä ei ollut siekailemista; minä päätin ampua, pedolle pelotukseksi. Mutta tähdätessäni ymmärsi sekin minun aikomukseni, vimmastui ja syöksi minun päälleni. Vaistomaisesti minä yritin ihan mahdottomia: lähteä pakoon. Minä käännyin ympäri ja — ihan vieläkin hirvittää, tuota muistellessani, — parin askelen päässä minusta seisoo kamalan suuri krokodiili, kita ammollaan, valmiina nielaisemaan minut.
Minun tilani oli hirmuinen: takanani jalopeura, edessä krokodiili, vasemmalla vuolas virta, oikealla syvä kuilu, jonka pohjalla, niinkuin sittemmin sain tietää, myrkyllisiä käärmeitä vilisee.
Hämmästyneenä, huumauneena — sellainen se olisi ollut Herkuleskin tällä hetkellä — minä vaivuin maahan. Ainoa ajatukseni oli: milloinkahan sitä ollaan jalopeuran hampaissa tai krokodiilin kauheain leukapielten välissä. Silmänräpäys vielä, niin kuuluu sanomatonta, kummallista melua, mutta mitään kipua en tunne missään. Nostan verkalleen päätäni ja silloin huomaan, että jalopeura, tehtyään ankaran hyppäyksen minua kohti, onkin loikannut sitä menoa suoraan krokodiilin kitaan, ihan nieluun saakka. Ja siinä se nyt turhaan rimpuilee, päästäkseen pois. Minä kavahdin pystyyn, sieppasin puukkoni ja sivalsin jalopeuralta pään poikki. Ruumis jäi nytkähtelemään jalkaini juureen. Sitten työnsin pyssyn perällä pedon pään niin syvälle kuin mahdollista krokodiilin sisään. Hetken kuluttua heitti sekin henkensä.