Matkalla Amerikkaan ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vasta silloin, kuin olimme noin kolmesataa peninkulmaa St. Lorenzo virran suusta, tapahtuivat ensimmäiset kolttoset. Laiva tärähti tavattoman ankarasti johonkin, jota luulimme kivisärkäksi.
Luotimalla huomattiin kumminkin, että vettä oli kuudettasataa syltä. Tapaus oli sitäkin hämärämpi ja kummallisempi, kun meiltä oli peräsin särkynyt, puukiprööty katkennut kahtia, kaikki mastot haljenneet pitkin pituuttaan ja kaksi mastoa pudonnut etukannelle. Eräskin matrossi parka, joka paraillaan oli ollut keskimastossa, sinkosi vähintänsä kolmen peninkulman päähän laivasta, ennenkuin putosi mereen. Kaikeksi onneksi oli hänellä lentäessään sen verran järkeä päässä, että hoksasi tarttua erästä sepelhanhea nokasta kiinni, joten putousvauhti koko lailla hiljeni. Edelleenkin hän piteli hanhea kaulasta kiinni ja ui sillä tapaa laivan luokse takaisin.
Täräys oli ollut niin ankara, että kaikki, mikä miestä oli välikannella, kolahti kantta vasten. Minunkin pääni sai siinä jyräkässä sellaisen kumauksen, että painui hyvän matkaa harteitten väliin, ja kuukausia kului, ennenkuin se taas kohosi asemilleen.
Emme olleet vielä ennättäneet kunnon lailla toipua tuosta mylläkästä, niin jo nähtiin meren pinnalla suunnattoman suuri valaskala. Siinä nyt selitys äskeiseen täräykseen. Ja niin oli hirviö suutuksissaan häirityksestä, että se pieksi hännällään huimasti laivan kupeita. Vihansa vimmassa se oli nielaissut kitaansa meidän suurimman ankkurin, joka tavallisuuden mukaan riippui perällä, ja kuljettanut meitä vähintänsäkin kuusikymmentä peninkulmaa, jos laskee kuusi peninkulmaa tuntia kohti.
Ties taivas minne asti se peto olisi meidät vienytkään, mutta kaikeksi onneksi katkesi ankkuritouvi, jotenka laiva pääsi valaskalasta, jospa ankkuristaankin. Monta kuukautta myöhemmin me sitten, kotimatkalla, kohtasimme tämän valaskalan melkein samassa paikassa: hengetönnä se kellui vedenpinnalla ja oli liioittelematta lähes puolen peninkulman pituinen. Tietysti ei sellaisesta jättiläisestä sopinut ottaa laivaan kuin pieni osa vaan. Laskettiin veneitä vesille ja saatiin suurella vaivalla hakatuksi pedolta pää poikki. Ja arvatkaas, mikä ilo meille nousi, kun päästä löytyi ei ainoastaan meidän iso ankkuri, vaan vielä viidettäkymmentä syltä ankkuritouviakin hampaan kolosta vasemmassa alaleuassa!
Se olikin ainoa merkillinen tapaus koko matkalla.
4. Ihmeellinen pelastus
Ei vainenkaan ollut ainoa! Olin vähällä unohtaa sen tapauksen, joka oli saattamaisillaan meidät perikatoon. Valaskalan hinatessa meitä, niinkuin edellä on kerrottu, ilmestyi laivan kylkeen vuoto, ja vettä tulvi laivan ruomiin niin tavattomasti, ett'ei laiva olisi enää voinut pysyä puoltakaan tuntia veden päällä, vaikka kaikki pumput olivat täydessä käynnissä. Kaikeksi onneksi olin minä ensimmäinen, joka tapaturman huomasin. Aukko oli toista jalkaa läpimitassa. Minä koetin tukkia sitä jos millä, mutta turhaan. Vihdoin iski mieleeni onnellinen ajatus, joka pelasti sekä tuon pulskan laivan että koko laivaväenkin. Ennättämättä enää vetää housujakaan jalasta, minä asetuin rohkein mielin istumaan aukkoon, ja vaikka se olisi ollut suurempikin, niin täyttänyt minä sen olisin. Tätä älköön kummasteltako, sillä minä olen sekä isän että äidin puolelta hollantilaista, ainakin vestfalilaista alkujuurta. Minun tilani oli, totta puhuen, vähän viileänpuoleinen, mutta pian minut siitä päästi laivan kirvesmiehen taito.
KAHDEKSAS LUKU
Kolmas seikkailu merellä