Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta maantienrosvot matkallani Roomaan.
KAHDESTOISTA LUKU
Gibraltarin piiritys
1. Mestarilaukaus
Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan. Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä — jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa toisiansa — kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan. Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei päästy.
Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista 48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti — tykistöasioissa näet, sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt — niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.
Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä, ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin, samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä: kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella lailla ulos.
Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki. Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.
Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän 48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea voima ja tuhoisa vaikutus.
Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.