2. Pappina
Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.
Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus siihen.
Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin. Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.
Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän keskusteluissaan.
Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön: kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka — niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta — ja heitin ne noin kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.
Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä, kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen 48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä, varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa. Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen, luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.
Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan elivät koko sen ajan.
3. Pommi ja sen seuraukset
Pari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän suuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin luona. Yks kaks tulee pommi — minä nähkääs en ollut ennättänyt panna vihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, — tulee pommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin jokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos. Mutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään, ja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä huomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä vihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en kumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja — katso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän joukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta eilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet vihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan olivat viholliset vetämässä heitä hirteen.