Jääkarhuja
Kapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä pohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin, ystävänä vaan.
Kerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas teleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin piirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.
Noin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri jäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren huipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä taistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle ja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin tekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin vuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin menin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla, ett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.
Minä laskin jo karhuntaljani arvon — pedot olivat vähintäkin lihavan härjän kokoisia kumpainenkin, — mutta juuri kuin olin ojentanut pyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni ja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua hämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja tarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun mahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut raahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni ja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki. Silloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua se täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti hengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä makasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita ylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua kohti.
Tässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä miestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä ajassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen, olin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni, pistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun jo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut tuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas hiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat yksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään. Ja hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan lihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja olihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään lihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua ja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät tuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka he murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta. Mutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin sisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa tuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.
Olin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto selkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni, ja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin uskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan huolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne minut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui hengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin tehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä vaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla ja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun eivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin. Ja hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki tuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson, lyötyänsä Filistealaiset.
Palasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa miehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan. Takakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi niistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.
Lontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia pöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon pormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille ja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia kiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä tavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita siellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.
Karhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi hänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen majesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti erityisen lähettilään tuomaan minulle.