Jos nämä vanhan herran opetukset olivat huvittavia, niin oli seurustelu hänen puolisonsa kanssa sitäkin mieluisampaa. Enkä minä luullakseni olisi tästä maan-alaisesta linnasta milloinkaan lähtenyt, elleivät pahat kielet olisi lietsoneet luulevaisuuden liekkiä vanhan herran sydämeen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, ennakolta minulle hiiskahtamattakaan, otti minua niskapäästä ja vei minut erääsen huoneesen, jota en ollut tähän asti nähnytkään. Siellä hän nosti minut jonkun kaivon tapaisen suulle ja lausui:
— Kiittämätön kuolevainen! Palaja taas takaisin siihen maailmaan, jostas tullutkin olet!
Ei sallinut sanoa sanaakaan puolustuksekseni, vaan niin heittikin minut suoraa päätä alas pohjattomuuteen.
2. Maan läpi
Minä lensin alas yhä enenevällä nopeudella, kunnes menin tainnoksiin. Mutta äkkiä minä taas virkosin: tunsin olevani auringon valaisemassa vedessä. Minä kun olen hyvä uimari, niin tuntui nyt, äskeiseen huimaan matkaani verraten, ihan kuin olisin paratiisissa.
Tähystelin joka haaralle, mutta pelkkää vettä vaan oli kaikkialla. Lämpömäärä oli aivan toisellainen kuin siellä Vulkanus herran hovissa. Vihdoin siinsi taivaanrannassa joku esine, suuri kuin suunnaton kallio. Se näytti uivan minua kohti. Pian huomasin sen uivaksi jäävuoreksi. Nousin siihen ja löysin monen haeskelun perästä sellaisen kohdan, josta pääsi kiipeämään ylös huipulle.
Suureksi harmikseni ei näkynyt sinnekään maata, ei niin merkkiäkään. Vihdoin, illalla myöhään, huomasin laivan, joka läheni jäävuorta. Heti kuin se oli tullut kuuleman päähän, huusin minä, minkä jaksoin. Sieltä vastattiin hollanninkielellä. Minä mereen taas ja uin laivan luokse, johon minut kohta nostettiin. Minä kysyin, missä ollaan. Etelä-Jäämerellä, vastattiin. Nyt oli asia selvä. Olin Etnasta lähtien pudonnut maan keskuksen halki Etelä-Jäämereen. Se onkin paljoa lyhempi matka kuin maan ympäri. Ennen minua ei ole kukaan tätä reittiä kulkenut, ja ensi kerran, kun uudestaan tämän matkan teen, olen antava kertomuksen havainnoistani, jotka epäilemättä tulevat olemaan varsin huvittavia.
Nautittuani muutamia virvoituksia, panin maata.
Ovat ne sentään tylyä väkeä, nuo Hollantilaiset! Seuraavana päivänä kerroin upseereille seikkailuistani juurta jaksain ja vaatimattomasti, niinkuin vast'ikään olen kertonut, mutta kapteeni ja moni muu vetivät suunsa hyvin epäilevään virnistykseen. Koska he kumminkin olivat niin ystävällisesti ottaneet minut laivaansa, ja koska minun täytyi olla heille hengestäni kiitollinen, olin pakotettu ääneti nielaisemaan tämän loukkauksen.
Tiedustin sitten, mihinkä heillä matka, ja sain tietää laivan olevan löytöretkillä. Jos se on totta, mitä olin heille kertonut, sanoivat he, niin ollaan nyt matkan perillä. Olimme juuri sillä väylällä, jota kapteeni Cook oli purjehtinut, ja pääsimme seuraavana päivänä Botany-Bayhin, seutuun, johon Englannin hallituksen ei pitäisi lähettää huonoa väkeänsä rangaistukseksi, vaan hyviä kansalaisiansa palkinnoksi, — niin ihana ja kaunis on tämä maa.