3. Juustolla
Botany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä, sieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä purjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon kompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä ollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.
Myrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa. Näin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee kulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin. Meidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä suloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen —: se ei ollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.
Pian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama, varsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä ollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin, että koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi siitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma olisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli luonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni heti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto hänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli oikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa. Enimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön aikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko viinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa niistäkin läksi.
Saaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän jalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä sitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat maidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta, vajoamatta.
Tällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi suuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä joutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme yhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.
Kuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle rannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta, viheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja siinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään kirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita emme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa puissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä jäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St. Paulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa, joista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta piipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja silloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin suuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo tuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia niskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se pieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.
Hollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun ajan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle takaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä tilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme siellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan yksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä, että tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että alkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului olevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle kansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.
Pari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä riippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta heille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää heidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen kaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja seikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni oli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa.
Tultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin jäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista muutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta yht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen asentoonsa.