4. Kestävä kenraali
Kului joltinenkin aika, ennenkuin olin saanut paikan Venäjän armeijassa. Minulla oli niinmuodoin useamman kuukauden kuluessa tilaisuus tuhlata kaikkein fiinimmällä tavalla sekä aikaa että rahoja. Ilman-alan kolkkous ja kansakunnan tapa ovat nostaneet siellä pullon varsin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, aivan toisin kuin meillä raittiissa Saksanmaassa, ja niinpä minä Venäjällä tapasin oikeita merkkimiehiä jalossa juomisen taidossa. Mutta poropeukaloita ne sittenkin olivat sen vanhan kenraalin rinnalla, jolla oli se harmaa parta ja se vaskenkarvainen nenä, ja jonka kanssa yhdessä söimme päivällistä.
Tämä uljas sankari oli Turkin sodassa menettänyt yläosan päälakeansa. Senpä vuoksi hän aina, kun joku vieras hänelle esitettiin, mitä kohteliaimmalla tavalla pyysi anteeksi, että hänen täytyy päivällispöydässä istua hattu päässä. Hänellä oli tapana tyhjentää päivällisillä muutama pullo kirsikkaviiniä ja päivällisten jälkeen kulauttaa pullollinen arrakkia, välistä parikin, aina asianhaaroja myöten. Mutta päihtymystä ei hänessä huomannut koskaan, ei merkkiäkään. Tuo tuntuu varsin uskomattomalta, ja niin se tuntui minustakin kauan aikaa, ennenkuin viimeinkin sattumoisin pääsin asian perille.
Kenraalilla oli tapana nostaa silloin tällöin hattuansa. Tuon olin huomannut ennenkin, sen enempää siitä sentään välittämättä. Mitäs kummaa siinä on, jos miehen tulee välistä kuuma ja tahtoo päätänsä hiukan vilvoitella! Mutta huomasinpa vihdoin, että hatun mukana kohosi aina muuan siihen kiinnitetty hopealaattakin, joka toimitti hänellä päälaen virkaa. Täten pääsivät siis viinanhöyryt haihtumaan hienona utuna ilmaan. Siinä oli nyt sen arvoituksen selitys.
Minä ilmoitin keksintöni kahdelle ystävälleni ja lupasin todistaa havaintoni oikeaksi. Asetuin siinä tarkoituksessa päivällisillä kerran piippu hampaissa kenraalin taakse, ja samassa kuin hän kohotti hattuansa, pistin minä palavalla paperipalasella viinanhöyryt tuleen, ja siitä tuli ihmeteltävän uusi ja soma näky. Höyrypatsas oli muuttunut tulipatsaaksi. Se osa höyryä, mikä kierteli ukon tukassa, muodosti sinertävän kunniakruunun hänen päänsä ympärille.
Minun kokeeni ei tietystikään saattanut kauan pysyä salassa kenraalilta, mutta sitä hän ei pannut lainkaan pahaksensa, päinvastoin salli minun monta kertaa uudistaakin tuota temppua, joka asetti hänet niin arvoisaan asuun. Joka kerta kuin uusi vieras pöytään tuli, esitettiin sama näytelmä uudestaan. Ja yhä uljaammaksi se saatiin siten, että vetoon pantiin arrakkipullo toisensa perästä, jotka annettiin kenraalin voittaa ja juodakin.
TOINEN LUKU
Metsämiehen juttuja
1. Ei neuvotonna koskaan
En rupea kertomaan kaikenlaisista lystikkäistä tapauksista, joissa me olimme vuoroin näyttelijöinä, vuoroin katsojina. Sellaisiahan sattuu kaikkialla, ja minulla on paljoa ihmeellisempiä ja hauskempia metsämiehen tarinoita tallessani.