Tällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse täysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy. Kaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi, että se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa meidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme kehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti olevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se on tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme tarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa selityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että kaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim. sellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista luomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se ei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat samalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän olemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien arvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää tuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin samalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen maailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla meille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.

Tällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen se itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön sieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten tähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun korkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän sen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne ennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen, ja se on — siitä on todistuksena Kant — yhä enemmän kohdistanut sen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota yläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka se voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa itsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun ja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi ja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee elämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan eteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa olopiirissä saavutettavaan korkeuteen.

Näin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee monenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen henkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman välisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä kaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen, ettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti käsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman yhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa, niinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta vasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee tämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee antaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta vaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua ihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle panevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta puolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on välittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle arvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin pyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja taistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon kokonaisuuteen.

Se että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä ja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen asettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta että meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten laajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen tuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä, kuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja arvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä, mitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä vain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.

* * * * *

Kun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme mielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan riittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme kohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme pysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista, me kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme kohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä suurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja arvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa ihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen perustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän lujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään sen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa, tyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.

Elämän lujittaminen.

Nykyajan käsityksessä ilmeni hajaantumista ja epävarmuutta jo heti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä toinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen yhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään: ihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus, välitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja ihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja hengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei näin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta, joka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden tarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on pää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin elämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta ja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui kiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on kreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea väite: "Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan maan paikoiltaan!" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä maailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty, synteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt elämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen tunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei siis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava kantavuus.

Nykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet tämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä lujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä satunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen käänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti pakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan historiallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia mahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika tuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä voimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen pisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai moraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta osakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi ja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä tapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän keskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa hänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan riittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen toiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely jää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.

Jos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian käsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on tällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin olla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta lisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen kautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse ja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen, se että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja objektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy omituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta, johon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi olla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle kohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia, joka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa lähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee sellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin vain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä se olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen pyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa muutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan olokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään, sellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena asettautumatta tuohon olokantaan.