Tällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi, kuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä ja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa suuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena paljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa ajatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa, ympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos elämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva tosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle ääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen ei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä välejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn tuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta, mitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle määrätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet sanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä sekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille mitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat, kuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat toisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa tuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä koko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.
Näiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen ajattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy vain siihen, mitä tapahtuu, kysymykseen: kuinka? on vastaus itsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa on kysymys: kuinka? tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän koko luonteen ja myöskin sen, mitä tapahtuu. Tarkastelkaamme esim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku heidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa tuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he tavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä aivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen asettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus mitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla määrätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen merkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen tutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus itsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema filosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen probleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on osoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän peruskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on kaikkein tärkein tosiasia.
Ihmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne liittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä. Tässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita tosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän subjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita, ne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä enemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme yhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen historiaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole vain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman vaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni ulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt, uudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi kokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille jotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella omalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ, niin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian mahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi selvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta niinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja moraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä silmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin näistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita sillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian, jossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille kohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan eronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on kuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää meissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee alemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä ovat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja nöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta, se paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta se ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi. Uskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu edelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä, mitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen yhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän kokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme tätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan ominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.
Mutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä rinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti kehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä kaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa määrääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä, vaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä, joka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle synteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin sivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti taiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen työn ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen synteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen liikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän äärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta edellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle, että tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä, ja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän kehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista toinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä on edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä kohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin sisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen synteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka oikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki vastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.
Kaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä vasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti yksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa, elämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne eläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän yhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä enemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa syvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki yhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu sellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen mielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.
Mutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa niille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta, laajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen käsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa kokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy niihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva vakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään aikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta kokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden ominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme, kuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan, mutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa ristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien jyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa sekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan mahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista keskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä vastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen työhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin kasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin mikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi tähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen ihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä uinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää? Jo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska johdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy olla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin moraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.
Nämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle, jokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa yksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain. Elämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi kohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden erikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen ymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö aina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu, kallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta. Mutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän runsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen olemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat aiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään löytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän harkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.
Elämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta ja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen, yleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan omaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä johonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se käsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja yhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan saavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä kaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja yrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä elämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei koskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.
Mikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä kannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat vakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä sisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa epäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu tällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen lujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan lahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä. Tämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia voimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että elämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla kokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen edellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.
Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen.