Jos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja pelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen elämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se jäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi sellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän kauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen suoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti yhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita, jos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi asiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.
Mutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan ihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta kerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti ratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen maailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän koneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis häikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla menettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken tarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä tuhoavia vaikutuksia sillä on.
Kun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä näin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän kysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa vapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme mukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus on tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa todellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.
Vapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan siksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen maailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei sovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään mekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta tokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä epäillä.
Elämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä kiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä se omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys, ainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja muuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa laatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten kysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on ymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain annettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän omaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos todellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi ja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko nyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen, jollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme? Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee pelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä kaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden, kaiken sisällisen elämän.
Mitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys tunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä ja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän takana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää. Tällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli kuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi. Mutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä ihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana ja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla kasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla käy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa ilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin ollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen ja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien yksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä se tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee todellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen ja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se ankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja on taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi, vieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla ilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille vain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu meidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi ainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että käsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja että kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.
Tällainen hengenelämän omaksuminen, hengenelämän niin sanoaksemme persoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja itsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja mullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja rajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä kohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen silmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle talteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin yhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää elämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja elettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin luonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta edelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu toisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin pian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä eikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin ulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi tottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki todellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana; elämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on alituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.
Täten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen elämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole pelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa järjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille varhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se tarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta kuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja ryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.
Mutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen antautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä hengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta. Ei mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä tähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin ne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ vaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa hengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa vasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa niinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan ja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti perustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä henkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä varmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.
Sama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä yksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena, jonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden kilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä, tavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista; tähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen tunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa, tähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen, laajakantoinen teko.