Ulkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana taustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa; sille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden ja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten elämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta, ihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys hänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu hänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen kohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä, ilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen elämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus kohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse lujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta kokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.
Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään.
Vanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen tulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja mielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys olisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi kaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua olevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain sen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle, silloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein olisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on tunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys, on vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja ihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä tällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön rajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos jumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta eipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia pyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää sellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman ja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät tätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen välttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän kehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa, jonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä kaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja kaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä siis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon voittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös maailmanhistoriallinen ilmiö.
Mutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia vaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen välille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni inhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei saavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä se vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa ja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme kuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä olemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran voittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa jäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi ominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin riittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin päästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain täten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita tarkoituksia varten.
Mutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle menestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä merkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen merkitys.
Ensiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys saavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos todellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön kehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi, mikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän todelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan läheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma, asettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa oikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä tavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan, joka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi osoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi maailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei kaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti osoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla siellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan tehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien ilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta olokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa ajatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu tuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun voimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan, että kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää todellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä aistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään henkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja koeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista katsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan tieltä.
Mutta samalla — ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva merkitys — on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja pelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys kääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys silloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen subjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen edestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista kohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja täydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy sielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa, sisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi niistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen edelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on tarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen luonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on olennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden välttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt toiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä kehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän ilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan ihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin määrätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen tavallisen keskitason.
Ei millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva muutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä eroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto, uskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä onneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän avautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee ihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään ihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy uskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä oli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua siitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin ylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten uskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan sisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan kadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen olemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta uskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen jumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se äärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti uuden luomuksen.
Samoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden perustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden kehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi esiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja kohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena — olkoonpa sitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään olennaista eroa —, silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa eikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi alkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten seurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä, vaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi ja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus on sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan kohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin se myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee omakseen.
Mutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen elämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy kulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja voittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli uskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana vaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten järkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän muuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin, kun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä hengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään ihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna kulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen ja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda ihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja nurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan kaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen kulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja itsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää tarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen välttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä sisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka nuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään mukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun ristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät olot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen, törmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta tuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen pakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä että kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa kaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin olevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset arvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen pienuutensa.