Samanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin yksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset juoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten kanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus ja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan ainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin kauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen liike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan aivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä hengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo maailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen, ja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.

Tämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan kanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta eteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole paikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman kuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on kysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on tuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on probleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme turvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista asemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se mikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin himmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja määrätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja omassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos itsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin kokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän koko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan sopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja merkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä, mikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja niiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa sen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille kaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän ihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan eroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen pyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi ja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja kokemuksen.

Mutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä että sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman syttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja syventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän ihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan ja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen. Se, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää pysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu heti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee vedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten piiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä kerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa tallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi omaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa uudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen elämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä, sillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista rajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan osallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä sisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä positiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi kokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä tuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi pelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan kyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi voimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.

Kuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se osoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä elämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan näyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta normeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden kuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman antautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei toimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy helposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana, se voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen sitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia tehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen valtakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan tartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme ohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä ja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen varmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen karkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa nöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän ihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on sen kannattama.

* * * * *

Mutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri näköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman saavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden valtaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos sen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki saavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan niin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä, niin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme vaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen alkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään siinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden rajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän oli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se uhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja toivomiseksi?

Näyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä hengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme pohjalta kykenemme. — Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman, mielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä toimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan vallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden ja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo luonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin yhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä elämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti pätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan, hänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat yhtämittaisten muutosten alaiset. — Tällaiset ristiriidat ulottuvat yli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän antaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä toivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme perusmuotoja.

Mutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä vastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä vastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme nähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi koko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto ja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä ylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen itsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu elämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee ulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se, mille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon, vaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten olosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän jalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää tarkoitusperiänsä.

Näin olevien olojenkin pohjalla ilmenee vähittäistä elämän irroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee kaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin kouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin, viimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää rakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi arvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu muutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin tulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen pyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen saakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä suhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista, joka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen ryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia, että hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se tuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy vähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi ja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat toimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta ihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään uhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja rakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi suhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen kohoutumisen tieltä.

Tällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee inhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä kokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden muodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa kyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä mitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten puoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin mukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun ja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti alkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin yhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi irroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa niitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä enemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin uhrauksiin.