Mutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle yksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän kehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen pakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia yhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän ja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä taisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä kohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen elämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa yläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi kulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.

Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan, tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa. Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi. Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella, joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan, niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen. Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian, että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa, ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä. Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta. Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla, niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä, vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.

Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa, on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen mielivallan yläpuolella oleva voima.

Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu, tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.

Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa. Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa. Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti pientä.

Epäilysten torjuminen.

Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan. Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. — Jo ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta: luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä, vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena. Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?

Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla. Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen, mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä mitenkään tarjonnut ratkaisua.

Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa. Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi, siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin, vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.

Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle, jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys. Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta. Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa, pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä. Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on, että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.