Täten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja pohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme ja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu yläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme, että maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän omassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän kokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua. Kaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään tämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta mitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä kenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa elämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä siveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua horjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja hajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä uudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista emme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen maailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo uudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.

Ja sitten vielä on näin kuvatulle elämälle olennaista sisäinen eteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus sisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän elämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren muuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa esiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne esiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää elämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta yläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän itsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen ei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli palattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi hengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden vuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan kilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti kehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi. Vastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän kasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa työssä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän näennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen näennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous ja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin tämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle avautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella olevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli luotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin sai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi kaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen sanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria vaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja taistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene ratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta perustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi olla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä maahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia kulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.

Mutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy sanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä, vaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet voivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo edelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen, voittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua ulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan pikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä ja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti voi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että edelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia ja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että elämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja vastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa toisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja rajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle kaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän kuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät yhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä virhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja saavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.

Sekin voidaan lukea tämän elämänsuunnan etujen joukkoon, että se kaikenkäsittävän kokonaisuuden rajoissa voi suoda kullekin yksityiselle erikoisen aseman ja oman vakaumuksen aivan hänen yksilöllisen luontonsa, vallitsevien olosuhteiden ja hänen elämänkokemuksensa mukaan. Tosin kuuluu kaikille se vaatimus, että heidän on siirrettävä elämänsä ulkonaisten suhteiden pintakerrosta syvemmälle ja otettava voimakkaasti osaa hengenelämän rakentamiseen, sellaisena kuin kulttuuri sen eteemme asettaa, mutta tähän työhön voidaan käydä käsiksi hyvin erilaisilla kohdilla ja sen mukaan, millä kohden ollaan työssä, muodostuu vakaumuskin erilaiseksi. Mutta kulttuurityön yläpuolelle luo uskonto perusvakaumuksen ja sisäisen sydämenelämän kerroksen, joka on syrjässä arkipäiväisen työn nostamilta vaikeuksilta ja josta pitää olla osallisena jokaisen, joka tavoittelee täyttä elämää. Mutta kuinka paljon hän on siitä osallinen ja näkeekö hän siinä elämänsä painopisteen, se on toinen kysymys. Viimeisimmän vakaumuksen maailma voi toisella pysyä pelkkänä elämäntyön taustana, toiselle se voi suurten järkytysten ja raskaiden pettymyksien kautta tulla elämän varsinaiseksi olokannaksi. Näin voi ihmisten kesken vallita hyvin erilaisia ajatussuuntia: toiselle selvenee aivan välittömästi positiivinen elämänratkaisu, toiselle se avautuu vasta ankaran kieltämisen tietä. Tutkijalla, taiteilijalla, käytännöllisen toiminnan ihmisellä voi kullakin olla oma ajatustapansa, mutta näitä eri suuntia täytyy olla koossa pitämässä koko ihmiselle ja koko ihmiskunnalle kuuluvan perusvakaumuksen ja siitä käsin täytyy olla mahdollista vaikuttaa keskinäisen ymmärtämisen aikaansaamiseksi. Näin käy mahdolliseksi samalla kertaa saavuttaa yhteys ja säilyttää toivottu vapaus sekä päästä virittämästä kaikki ihmiset samaan säveleeseen ja vastenmielisin pakkokeinoin määräämästä kaikille sama tunnustus.

Johtopäätöksiä nykyisyyttä varten.

Sen elämän, joka näin syntyy, tulee lähemmin osoittaa oma erikoisuutensa ja pystyväisyytensä elävän nykyisyyden asettamien probleemien edessä. Vaikkemme voikkaan näitä probleemeja sen pitemmälle tässä seurata (sen olemme lähemmin tehneet kirjassa "Geistige Strömungen der Gegenwart"), niin näytettäköön kuitenkin kahdessa kohden, kuinka edustamamme elämänsuunta voi taistelussakin osoittautua kelpoiseksi. Nykyisen elämän pääpiirteitä on se, että loistava, aina uusiin voittoihin pyrkivä työ, joka kohdistuu ympäristöön, työ luonnon alamaiseksi saattamiseksi, sosiaalisten elinehtojen parantamiseksi on suuresti syrjäyttänyt huolenpidon ihmisen sisäisestä ja kokonaiselämästä, huolenpidon sieluntilasta, persoonallisuuden ja henkisen yksilöllisyyden kehittämisestä, niin että elämän ulospäin jännittyminen on paljoa suurempi kuin sen keskittäminen. Tästä koituu monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Missä elämä ei käsittäydy yhdeksi kokonaisuudeksi eikä sellaisena ryhdy taisteluun ympäröivää maailmaa vastaan, siellä sen täytyy kadottaa sisäistä suuruuttaan, siellä se joutuu vaaraan keskellä kaikkia ennätyksiään ostaa ne sisällyksensä hinnasta, siellä se ei voi saada aikaan mitään sisäistä rakentumista. Tämä käy ilmi eritoten niillä aloilla, jotka vaativat yhtenäistä kokonaisvakaumusta, joiden tulisi ihmisen ennätyksiin valaa häntä itseään, kuten uskonnon, filosofian, taiteen ja kirjallisuuden aloilla, mutta myöskin suurisuuntainen käytöllinen ja poliittinen toiminta sitä mitä kipeimmin vaativat. Voimmeko kieltää, että näillä aloilla suoritettavan luomistyön ja sen hämmästyttävän korkean kannan välillä, mikä ilmenee meidän työmme tekniikassa, on suuri juopa? Ihminen joutuu vaaraan menehtyä kaiken sen alle, mikä joutuu hänen eteensä ja vaatii osakseen hänen voimansa. Tämä on vältettävissä vain sillä ehdolla, että me sisäisesti lujitamme itsemme ja teemme enemmän itsestämme. Mutta mitenkä tämä voisi käydä päinsä ilman itsenäisen hengenelämän avautumista? Vain siitä käsin voidaan ympäröivää maailmaa vastaan asettaa sisäinen maailma.

Jos me näin toimimme etupäässä ulospäin ja muodostamme perimmäisimmänkin vakaumuksemme ympäristöstä saatujen vaikutelmien mukaan, niin silloin ympäröivän maailman antamien herätteiden ja tosiasioiden erilaisuus saattaa vakaumukset kulkemaan aivan eri suuntiin, me kadotamme yhteisen sisäisen maailman, hajaantuessamme aina vain lahkoihin ja puolueisiin emme enää ymmärrä toisiamme, meidät yllättää Baabelin kieltensekoitus ja me päädymme, huolimatta työmme ja tehtäviemme koneellisesta yhteenliittymisestä, sisäiseen yksinäistymiseen, meidän täytyy tuntea itsemme kokonaan hyljätyiksi ja hukkaan joutuneiksi. Mutta itsenäisen hengenmaailman pohjalta voidaan sitä vastoin pyrkiä ihmisten sisäiseen yhteistuntoon ja vakaumuksien yhteyteen.

Ja lopuksi henkisen peruskehän puute ehdottomasti saa aikaan suuren epävarmuuden ja tämä taaskin tuo mukanaan voimakkaan taipumuksen kieltämiseen, ihmisen halventamiseen ja vähäksi arvaamiseen, tämä koskee niinhyvin hänen asemaansa kaikkeudessa kuin hänen arvoansa. Nykyänsä merkillisellä ilolla koetetaan mahdollisimman paljon teroittaa ihmisen riippuvaisuutta, hänen yhteyttänsä alempien elämänasteiden kanssa, hänen henkisen voimansa rajoitusta ja mitättömyyttä, kaiken henkisen toiminnan epävarmuutta, yleensä kaikkea sitä, mikä on omiansa osoittamaan ihmisen pienuutta ja hänessä ilmenevää itsenäisyyden ja sisäisen yhteyden puutetta. Yleensä ei oivalleta, kuinka tällainen kieltämis- ja halventamishalu vaikuttaa tuhoavammin kuin tarkoitetaankaan, kuinka se aivan johdonmukaisesti osoittaa mahdottomaksi kaiken henkisen kulttuurin ja sen mukana myöskin tieteen ja heikontaa uskoa siihen. Mutta tällaisen uskonpuutteen täytyy lopulta heikentää kaikki elämää virittävät herätteet. Ilman iloista elämänuskallusta ei ole olemassa mitään voimain kaikenpuolista herätystä, ei täysin saavutettavissa se, mikä ihmiselle on mahdollista. Niinpä siis kaipaamme kipeästi sellaista, mikä kohottaa yläpuolelle tuon kielteisyyden ja sitä, mikä kykenee ohjaamaan elämän positiiviseen suuntaan. Mutta tämä on mahdollista vain siten, että voimme jälleen kilvoitella itsellemme yhteyden todellisuuden alkuperäisen syvyyden kanssa. Tämän pyrkimyksemme palvelukseen tarjoutuu edellä kehittelemämme elämä, se kun perustautuu itsenäiseen hengenmaailmaan, elämän sisäkohtaisuuteen. Järjettömyyttä emme suinkaan kykene tekemään olemattomaksi, mutta me voimme sen voittaa ja siinä onkin kyllin elämänuskon perustaksi.

Nykyisen elämäntilan pääpiirteitä on vielä sekin, että vanha ja uudempi ajatuskanta sovittamattomina saavat törmätä toisiansa vastaan. Vanha on käynyt meille liian ahtaaksi ja epävarmaksi, uudempi, kohdistaen työnsä ulkokehään, ei tunge kyllin syvälle eikä riitä tyydyttämään koko ihmisen välttämätöntä kaipuuta. Näinpä siis nykyajan ihminen häilyy epävarmana kahden elämänmuodon välillä. Itsenäisen henkisyyden omaksunut elämänsuunta voi saada aikaan kohoamista vastakohdan yläpuolelle ja keskinäistä ymmärtämystä taistelevien välille. Siirtäessään elämän yksityisten ennätysten ja myöskin sielullisten toimintojen monihaaraisuuden taakse ja vaatiessaan henkisen luonteen muodostamista se löytää vastakohtien yläpuolella olevan tuomioistuimen, jonka edessä vastaansanojien tulee osoittaa mahdollisuuksiensa ja vaatimustensa pätevyys. — Mainittu vastakohtaisuus tulee erikoisesti nähtäviin uskonnollisen ja luonnontieteellisen elämänsuunnan ja maailmankatsomuksen törmätessä vastakkain. Uskonnon tehokkuutta lamauttaa se, että se on sidottuna sellaiseen vanhempaan muotoon, joka ei enää vastaa hengenelämän maailmanhistoriallista asemaa. Tuon vanhemman kannan vakiintumisen jälkeen ei ole ainoastaan maailmankuva täysin uudeksi muuttunut, vaan me olemme kaikkine pyrkimyksinemme olennaisesti toisenlaisessa suhteessa maailmaan, sen jälkeen kuin aiemmin vallinnut ihmisen ja ihmiskunnan heikkoudentunne ilmiömaailman edessä on väistynyt voimantunteen tieltä, sikäli kuin me yhä enemmän ilmiömaailman kehityksen mukana kietoudumme lähempään yhteyteen sen kanssa ja henkisessä työssä siitä löydämme oman kotimaamme, sen sijaan että odottaisimme sitä vasta tuonpuolisesta maailmasta. Jollemmekaan saa kieltää, että elämä tarjoaa eri kerrostumia ja että on olemassa kaikenperustava syvyys, emme kuitenkaan voi elämää edeltäkäsin paloitella tämän- ja tuonpuoliseen. Samalla uskonnon asema keskellä elämän kokonaisuutta on olennaisesti siirtynyt, uskonto ei enää ilman muuta ole sen johdossa eikä se alunpitäen paina siihen omaa leimaansa, vaan sen tulee tuon kokonaisuuden sisällä perustaa itsensä ja osoittaa pätevyytensä. Olkoonpa että se onkin universaalisen elämänkokonaisuuden syvin sielu, se ei tällaisen muutoksen tapahduttua voi päästä sisäisen laajentumisen ja uudelleen-muodostumisen välttämättömyydestä.

Jos nuo valtavat muutokset jätetään huomioonottamatta tai ainakin siirretään mahdollisimman syrjään ja jos tuo vanhempi muoto pakoittavan käskyn voimalla, esim. valtion mahtivallalla, lasketaan toisinajattelevan ajan hartioille, niin syntyy ehdottomasti ankaraa ihmissielujen sortoa, on uhkaamassa sisäinen epätotuus, joka ehkäisee kaiken sisäisen elämän muodostumisen ja jonka torjuminen lopulta tulee pakoittavaksi siveelliseksi vaatimukseksi. Meille on tarpeen perusteellinen selvittely siitä, mitä uskonnossa on ajallisuuden yläpuolelle kohoavaa totuutta ja mikä siinä on pelkästään ajallisuuteen kuuluvaa. Mutta tämä selvittely ehdottomasti uhkaa uskonnon sisällystä ja voimaa, jollei perustautuminen itsenäiseen hengenelämään anna sille metafyysillistä syvyyttä ja varmasti kohota sitä yläpuolelle pelkän kulttuurin. Kaikissa uudistuspyrkimyksissä pitäisi tämän seikan aina olla silmien edessä; ne voivat viedä voittoon vain siinä tapauksessa, etteivät ne heikennä uskonnon henkistä sisällystä, sen perioletta ja salaisuutta, vaan niitä vahvistavat. Mutta sitä varten niiden tulee asettaa etualalle uskonnon toiminta elämän edelleen kehittämiseksi, siitä lähtevä elämänkohottaminen.