Tällainen sosiaalikulttuurin haaksirikko vaikuttaa välittömästi yksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi, kuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä näyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta. Uusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa etualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja kaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja moninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden lujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata ja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista, kaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä liike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä eittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin avarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja raskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä vastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna tarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat nimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö ja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän olemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa kaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä sen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei voi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.
Osana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava sellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa itsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta luoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen alkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten paljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on ja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi katsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän kuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan ruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu, olisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen käyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen ja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi ihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus osoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen erilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa itsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla kuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä vastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa ja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän osalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen. Tätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko ympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista, riippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea tyydytystä omasta olemassaolosta.
Näin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti annettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen elämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa pelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta kuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta välkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja kaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä ja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä kaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman erikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi sidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi omasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan omassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja ilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen hetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle, elämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä, yhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet ihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis täytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan löydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä. Kirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen eletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi se tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran muutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole tyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu kauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on ulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma, hän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin tarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena elämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta äärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta ja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen yksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki pyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen ja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä omaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka murtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja ihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman ahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.
Tähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle luonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo suonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan keskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu keskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa kehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset olosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle tuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja mitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan taisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole mitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto? Tässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli yksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen kannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja puutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa tuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava epikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on, on aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se tyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä elämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja tunteelta salassa.
Näin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se voi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä mitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten keskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan erkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna elämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä; yksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun se ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin ei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään sisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista sielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain pinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun omakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen niin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan taistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä kohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin ne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan, sikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön edistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse koko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen esiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja riittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee arvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa, kadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat aallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin tulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee syrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää ne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen voittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin organisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä on koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta aaltoliikkeestä?
Nämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri, koettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että ne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin mitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät henkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja sen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä lujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden lähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa näkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon maailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa on pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta pelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme juuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin tuli vapahtaa.
Taikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä kärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa saadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä edellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen, iloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen yhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö ilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten asiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen, uskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta oikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset tällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä kansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea häikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä näiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta asettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö ole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä raaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä lauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla, yksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain määrin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua, halua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää itsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden puutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea sellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä vireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä. Kaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa silmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan ylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain tarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen, niin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai perustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko vaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin nähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen maailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna oleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan kokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet tyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii, että me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen vastakohdan, minkä silmillämme näemme.
Kun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän perusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin kehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo. Vaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa, eivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän päivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa vetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi ja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa työntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen on virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen rajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa elämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.
Tämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen pelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää yhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen voi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen saavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet osoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman erikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman ahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman olemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon puhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon todellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei kuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen, jos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen sisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin kahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen mahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä ihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on rikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava kaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä elämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain pintapuolinen ja kevyt katsantokanta.
Harkintaa ja valmistelua.