Elämän tarkoitus ja arvo - Rudolf Eucken

Tähänastisen tutkimuksen tulos.

Lähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan ihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja yläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä pääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella, että se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi häiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo oli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi tutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä päinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman että esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin näistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo suunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista levottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei tunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme perustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan varmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi, niin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme; samalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme omaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä oli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme varmat saavutuksistamme.

Käänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen kysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta maailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta puolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka sai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön valtavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus kohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei voinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton ristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän ja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti välitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden yksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin. Näin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän probleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen voi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja luonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen viljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen taas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että ajatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan ovat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä ripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei mikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille tarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei kuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille ihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa, intellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen välikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä kulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen ja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä maailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta äärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen elämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että tällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu tajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne itsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi tyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan tarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman sekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi sovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka erkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat suunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät toistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa ja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi ulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön muuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei antanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi käänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun tämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei se voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää hänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi yksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi ja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden silmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon ei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen leikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys kokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli olemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla tätä tällaista kysymystä tekemättä.

Näin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat turhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi huomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo yritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli niiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä, jonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut, ja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen sisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan. Se, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa aikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen kanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin on koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta voimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa, sitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu lainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä vähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä alalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen luhistumisen.

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin olemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen mahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta ja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole yhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin riittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin vastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman kylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas ahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan; ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen kulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy vaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa tervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut kaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja jouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän yhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen vastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme katkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.

Onko siis ihmeteltävissä, jos näin kirpeä kokemus vaatii elämän kääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa uudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka kiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen tähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin olevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen menettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä ihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan siitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan kaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden olla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen jännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme sanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja mataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä uusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä jonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta yksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen. Joskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena vastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän kokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan liian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä uutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille, että elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen kaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat nykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään selviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus vaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa toista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa minkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen enempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen omasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama peilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään syystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia ja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä näennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on kiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö läpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi, joka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki hedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen epätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää tunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän päivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä! Ilman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen kaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen ja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä käsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä päästä etenemään kauemmas.

Myöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen antaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen vähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa hajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa, joka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen vaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen hänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä, kohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme ja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia kätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset panevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he vaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun sietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja hädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset käsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin. Voisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota elämälle lujan pohjan?

Näin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa: pelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen, palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme tarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin mielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin silmäys elämän nykyiseen kulkuun.

Vallitsevan tilan sekavuus.

Ylläkuvattu ristiriitojen runsaus ja tarkoituksettomuus ei niin paljon kiihdyttäisi mieliä, jos aika muuten laimeana ja hitaana kulkisi kulkuaan osoittamatta sen voimakkaampaa elämäntarvetta. Milloin kysymys ei tuota mitään huolta, silloin ei myöskään vastausta vaille jääminen voi saada aikaan mitään tuskaa. Mutta me tiedämme, että meidän aikamme on pikemmin kaikkea muuta kuin laimea ja hidas, että hehkuva elämäntarve palaa sen suonissa ja ajaa ankaraan työhön ja myös että tämä työ tuottaa runsaita tuloksia. Aikamme on valtavassa liikkeessä oleva, taukoamatta eteenpäin tunkeutuva, kaiken perinnäisen elämän uudeksi muuttava aika. Jollei kaikista yksityiskohtaisista ja erinäisiin suuntiin saavutetuista tuloksista huolimatta tällainen aika tarjoa mitään kokonaistulosta ja koko ihmistä kohottavaa, jos koko suunnaton liikkeessä oleva koneisto sisäiselle koetukselle pantuna osoittaa tyhjyyttä, niin ei sellaista epäkohtaa voi tyynellä mielin sietää. Kellä vain on vähänkin tarmoa luonnossaan, hänen täytyy etsiä tuohon epäkohtaan selvyyttä tai ainakin koettaa saavuttaa siedettävä olo. Niinpä toiset kaikin voimin painautuvat työhön ja etsivät sen herkeämättömästä edistymisestä korvausta tuolle aukolle ja tyhjyydelle. Mutta vain ajaksi tuollainen ratkaisu voi tyydyttää, koska ihminen ei voi lakata lopulta käsittämästä itseään kokonaisuudeksi, tuntemasta itseään kokonaisuudeksi ja vaatimasta tälle kokonaisuudelle sisällystä, jota työ ei voi antaa hänelle. Siksipä toisilla on pääasiana löytää tyydytys koko olemuksellensa siitä erikoisesta suunnasta, jonka he itse antavat työlle ja elämälle. He käyttävät kaiken intonsa ja panevat kaiken toivonsa työhön. Mutta tällöin ei heillä edes omasta mielestäänkään ole edistymismahdollisuuksia arvaamatta liian suureksi tuon erikoisen aikaansaannoksen tehoa; keinotekoisesti he puristavat siitä enemmän, kuin mitä se todellisuudessa sisältää. Täten he saavuttavat ulospäin suurennellun ja välkkyilevän, sisäisesti epätoden elämän, joka vain näennäisesti ja muiden silmissä, mutta ei sisäisesti voi heitä tyydyttää. Mutta tällainen käänne vain yhä enemmän edistää vallitsevaa hajaannusta ja epävarmuutta. Yhä enemmän ja enemmän käyvät eri tahoille erisuuntaiset elämänvirtaukset ja kadottavat kaiken yhteyden, kullakin taistelevista suunnista on oma erikoinen elämänalueensa ja oma käsityksensä todellisuudesta, kukin antaa omille arvoillensa oman erikoisen muotonsa ja käsittää tehtävät toisin, puuttuu yhteistä henkistä arvostinta, kun se, mikä toiselle on täysiarvoista ja yleispätevää, on toiselle vain vaihtorahan hinnassa. Jollei historian ja yhteiskunnan tarjooma henkinen ilmapiiri lieventäisi näitä vastakohtia ja yhteisen kielenkäytön verho peittäisi eroavaisuuksia, niin täytyisi meidän tunnustaa sisäisesti elävämme aivan toisistaan eroitetuissa maailmoissa ja ulkonaisesti vain olevamme toistemme kanssa kosketuksissa ja sitä enemmän joutuvamme toisistamme erilleen, kuta enemmän elämää koetetaan käsittää kokonaisuudeksi ja sille antaa tarkoitusta. Mutta tällainen sisäinen hajaannus heikentää ihmiskuntaa kaikessa siinä, mihin tarvitaan sisäistä yhteyttä ja yhteenliittäviä vakaumuksia, se ei salli sen saavuttaa yhteisiä kokemuksia elämän kokonaisuudesta ja kohota eteenpäin tunkevaan henkiseen luomistyöhön, suurissa elämänkysymyksissä se asettaa etusijalle pintapuolisen ajattelemisen ja julkean kielteisyyden, se vahingoittaa myöskin itsetoimintakykyä ja samalla ihmiskunnan siveellistä voimaa. Näin syntyvä sisäinen pirstoutuminen ja henkinen hajaannustila ovat omiansa edistämään sellaista kysymysten käsittelyä, joka on suoranaisessa ristiriidassa asian vaatimusten kanssa. Onnellinen on tällöin se ahdasnäköinen ihminen, joka henkisessä värisokeudessaan näkee vain sitä, mikä käy samaan suuntaan omien harrastusten kanssa, kun taas kaikki muut kokemukset ja vaikutelmat, olkootpa vaikka kuinka voimakkaita tahansa, jäävät häneltä huomaamatta. Tällainen ahdasnäköisyys merkitsee rajattoman yksilöllisyyden huippua ja siltä jää kokonansa huomaamatta se runsaana versova, kaikesta vapautunut itsekkäisyys ja veltto nautinnonhalu, jonka turmiollisia vaikutuksia saamme ympärillämme kokea. Tällainen ahdasnäköisyys ylistää aistillisten viettien rajatonta viljelemistä muka palaamisena oikeaan ja puhtaaseen luontoon, vaikkakin nykyaikainen aistillisuus peittelemättä paljastaa hienostuneen ja elähtäneen luonteensa. Onnelliseksi voi keskellä tällaista sekasortoa sanoa sitäkin, joka varmana ja hilpeänä liikuskelee pinnalla, vailla minkäänlaista kykyä oivaltaa sitä tosiasiaa, että ajatussarjoilla on omat edellytyksensä ja omat johtopäätöksensä. Tällainen juureton ajatteleminen voi levollisesti sulattaa jyrkimmätkin ristiriidat, se voi esim. tieteellisessä käsittelyssä arvostaa ihmisen mahdollisimman alas, asettaa hänet melkeinpä eläinten tasolle ja samalla käytännöllisessä elämässä, valtiossa ja yhteiskunnassa haaveilla ihmisen ylevyydestä ja arvosta ja kohottaa nämä toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Onnellinen on tällöin myöskin se henkisesti havaintokyvytön, joka löytää tyydytyksensä pelkistä kaavoista. Hän voi intoilla sellaisten abstraktisten aatteiden puolesta kuin järki ja vapaus, edistys ja kehitys, immanenssi ja monismi j.n.e. pyrkimättä kaavoista elähyttävään sisällykseen ja tämän sisällyksen oikeutusta toteennäyttämättä.