Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä! Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani, niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!
Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!
Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! — Ehkä sitten joku teistä muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa — hän oli hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus —? ainoa ystävänsä oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja henkensä.
Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi. Niinpä kuole sitten onneton, kuole.
Martti (järkähtämättä.) Niin — havaitsetko sinäkin nyt, että minun täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi, mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille nyyhkien.)
(Vieno soitanto alkaa kuulua.)
Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä minussa runon henki — olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi. (Laulaa:)
Ka miksis oot nyt muuttunut
Ja syyttömästi suuttunut
Niin liijan leppymättömäksi?
No pannos pois jo paatumus
Ja kuolemalla kaatumus
Ja leppyös jo lempeäksi!
Ka kuinka tähti taivahalla loistavi,
Se siellä meille selkeästi toistavi:
Te ihmisraukat nyt rakastakaatte,
Niin taivahasen kerran tulla saatte.
Kuin toisiamme tärvätään
Ja muuta juuri mietitään,
Niin meill' on turvanamme Tuoni.
Me hautahamme heitetään
Ja paatuneina peitetään,
Jos meiss' on aina julma juoni.
Nyt ei pitäisi mietittämän murhia,
Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia
Ja tuulikaan ei haudallamme huuda:
Nyt on jo surma antanunna suuta!
Kun kuolon kello kerran lyö
Ja sulla on jo suuri työ
Sen kaikkitietäväisen kanssa,
Niin kuinkas sulle kurja käy,
Jos sillon ei jo muuta näy,
Kun kaulassasi köysi-ansa.
No heitä pois se hirmutyösi haikea
Ja peitä pois se vanha vaino vaikea,
Niin rakkaus se riemun vielä antaa,
Se ainoa sun taivahasen kantaa.