Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä tiedän, mitä ajattelet.
Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.
Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha ja koko talo ja tila ovat minun omani.
Martti (hämmästyneenä.) Hä?
Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi tyttäreni.
Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä sekin puuttui!
(Istua nyhjähtää penkille.)
Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin, koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa hän on syntynyt ja kasvanut.
Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis viuluniekan tyttären — koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni — ah, syntyy siinä elää!
Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!