Olli (kovasti.) Martti hoi!
Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin! Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?
Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!
Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?
Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne sääliväisyys.
Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana! Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan keppikerjäläinen — ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni! Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!
Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä — mutta lauluni ja viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka maailman ääriin.
Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua. Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta kaikki, — omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan — sanalla sanoen kaikkityyni — pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua vihaamasta.
Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi, eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä. Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme — — ja kyyneleni vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? — Ja juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se, joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!
Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin avustasi.