Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät — ähäh — tehoipa se kostoni!
Martti (huokaisee.) Hohoi, — täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan, minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta pois.
(Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)
Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?
Martti (näppiä lyöden.) Ei! — heidän ei pidä saaman pilkata Martti Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat sellaiseksi saattaneet — kolmesti kirotut!
(Kawahtaa seisalleen.)
Kuudes kohtaus.
(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta puolelta perälle näkyviin.)
Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja tämä — (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!
(Kapaisee penkille.)