Martti. Niinpä kyllä. — Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen tehnyt työtä ja — työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. — Aatra ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt. Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa — en niin mitään — työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen tarkoitukseni perille pääsnyt.
Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä pitävätkin uutteruuden esikuvana.
Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun — tahi useammanki — niin sanoakseni — muutoksen.
Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?
Martti. No, minä mielin — mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni puhun, tahdon minä puhella sinusta.
Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä tarkoitatte.
Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. — Omaa muutostani ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä otat emännän.
Kalle (hämmästyen). Emännänkö?
Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.
Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte — eihän se vaan liene tuo meidän Hanna?