Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista ajattelet?
Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja lemmitellen taputtelitte.
Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. — Kaikki se näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; — sinun pitää naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.
Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!
Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?
Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.
Martti. Hä? Eikö? — Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on kuitenki oiva tyttö.
Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis kuin vanha koulumestarimme.
Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.
Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt — koska olemme niin pitkälle tulleet — täytyy minun sanoa teille, että — että —